Minä ohtakarilla, 8/2020

Kaikesta voi oppia jotain ja se mikä ei tapa, sitä kutsutaan kokemukseksi.

Olen hieman avannut eron aikaisia ajatuksia ja toivottanut teidät tervetulleeksi sydämeni eteiseen. Sieltä olette saaneet vähän kurkistaa, miltä kipuilu on aikanaan tuntunut. Näiden kertomieni asioiden ulkopuolelle on jäänyt valtavat määrät erilaisia asioita, tunteita ja tilanteita. Jokainen päivä ei ole ollut kipuilua, mutta silloin kun olen käsitellyt jotain, se on näkynyt mitä moninaisimmin.

Kun olen tarkastellut sekä omaa että muiden ihmisten eroja, huomaan, että on luonnollista hetkellisesti keskittyä kaikkeen huonoon. Sitä nimittäin summaa läpi yhdessä kuljettua matkaa ja miettii, oliko se kaikki todellakaan sen arvoista? ”Silloinkin minä annoin periksi, koska ajattelin, että se olisi hyvä yhteisen tulevaisuuden kannalta, jota ei koskaan tullutkaan.” Ja ”miksi minä en x, y ja z….”

Oliko se sen arvoista, että rakensin parisuhdetta haasteidenkin edessä, vaikka erosimme? Kyllä, koska pitkä parisuhde kasvatti meitä paljon, toi näkökulmia elämään ja muutoin en myöskään pystyisi sanomaan, että oikeasti yritimme. Ehkä olisimme voineet tehdä eropäätöksen aiemmin, mutta emme olleet vielä silloin valmiita myöntämään sitä. Siihenkin päätökseen piti kasvaa.

 Mitään en enää kadu. Minä olen tänään se, koska elin eilisen.

Ero ei myöskään tarkoita, että olisimme epäonnistuneet. Me onnistuimme monessa asiassa suhteemme aikana, ja lopulta onnistuimme myös toteamaan, että nyt on aika antaa toisen lentää. Katkeruuden sijaan hymyilimme ja annoimme toiselle mahdollisuuden onneen. Pidän siis eropäätöstäkin yhtenä meidän onnistumisena, koska näennäisen hyvän arjen sijaan molemmat voivat nyt elää onnellista elämää.

Kuten olen aiemminkin alleviivannut, avioero on prosessi, ja se pitää elää läpi. Usein se vie aikaa. Yksi viimeisistä vaiheista on valmis silloin, kun pystyy ajattelemaan toista, konflikteja, eroprosesseja ja koko yhteistä historiaa levosta käsin. Jopa löytämään kiitollisuuden aiheita tai tunnustamaan, mitä on suhteesta oppinut. (Huom! Kaikki, esimerkiksi hyvin traumaattisista suhteista eronneet, eivät välttämättä voi löytää niitä hyviä tai oppimiaan asioita ja näissä tapauksissa se on ymmärrettävää. Puhun tässä lähinnä ns. tavallisista parisuhteista.)

En ajattele entistä aviomiestäni kovin usein, mutta jos hän käy mielessäni, se johtuu siitä, että joku kertoo esimerkiksi hauskasta sattumuksesta, mikä muistuttaa minua jostain meille käyneestä samankaltaisesta sattumuksesta. Avioero ei estä minua muistelemasta hyviä ja hauskoja juttuja, sillä se oli myös minun elämäni, jota en halua vain avioeron vuoksi pyyhkiä pois niin kuin se ei olisi tapahtunutkaan.

Muistan meidän kahden sisäpiirivitsejä tai erittäin hupaisia tilanteita ja muita yhteisiä juttuja, joille aina nauroimme yhdessä. Muistan yhteiset reissut kotimaassa ja ulkomailla. Muistan, kuinka hän kerran maustoi yhden ruuan niin tuliseksi, että syödessä minulta lensivät kyyneleet kaaressa, ja nauraa hekotan näin jälkikäteen tapahtumalle. Muistan, että saavutin monia asioita, koska hän rohkaisi minua niitä kohti. Muistan, että istuin hänen vierellään ja valoin häneen uskoa, kun hänen opintonsa stressasivat. Muistan useamman eri keskustelun, joista opin jotain valaisevaa itsestäni tai elämästä. Muistan, että hänen mielestään oli huvittavaa, että syömäni suklaamurot näyttivät kissanruualta. Muistan siis ystävän, joka ei enää ole arjessa mukana, vähän niin kuin muistelisin vuosia kanssani asunutta kämppistä, joka on jo aikaa sitten muuttanut pois.

Viimeisen blogipostaukseni aiheeksi päätin valita kirjoittaa kiitoskirjeen, jossa summaan suhteen hyviä asioita. Mikäli minulla ei olisi tätä blogia, pitäisin nämä asiat omana tietonani, mutta olen blogissa aiemmin käsitellyt kipukohtia ja syitä eroomme, joten siksi haluan osoittaa kiitollisuuteni myös julkisesti. Se ei ole kaipuukirje, se on arvonannon osoitus ihmiselle, joka vuosia jakoi kanssani arkeni ja jääkaapin sisällön. Että kaikesta huolimatta, minä en muistele pahalla, vaan arvostuksella.

Kirje

Huhhuh, mikä matka! Muistan vieläkin sen nuorenmiehen, johon tutustuin, ja jonka kanssa papin aamenen jälkeen lopulta rehasimme sitä valtavaa senkkiä neljään eri asuntoon. Kävimme läpi omia kasvukipuja, tuimme toisiamme ja kasvoimme aikuisiksi.

Elämämme oli melko tasapainoista. Opinnot, työt, auto ja asunto. Päällepäin kaikki oli siis hyvin, vaikka parisuhde ei toiminut. Sinä opetit minulle asioita ja minä tulkkasin elämää sinulle. Tiedän, että olimme toisillemme aivan väärät puolisot, mutta vuosien mittaista ystävyyttä en kadu.

Pitkän yhdessäolomme ansiosta olen oppinut parisuhteiden lainalaisuuksia: mikä toimii ja mikä ei todellakaan toimi. Mitä kompromissit vaativat, mitä parisuhteissa kannattaa välttää. Tiedän, että olemme opettaneet toisillemme valtavan paljon ja on monia tapoja, jotka ovat juurtuneita toisiimme, emmekä edes arkipäivässä välttämättä tajua, että opimme sen aikoinaan juuri toiselta.

Analyyttisenä ihmisenä sinä opetit minua arvostamaan perustelujen tärkeyttä ja taustatyöhön paneutumista paremmin kuin yksikään tutkimuksen metodikurssi minulle opetti. Haastoit älyäni ja olen varma, ettei kukaan muu varmasti olisi opettanut minulle kärsivällisyyttä niin hyvin kuin sinä. Kiitos yhteisistä matkoista, juttutuokioista, monista hauskoista sattumuksista, sisäpiirivitseistä ja huumorista. Kiitos, että kannustit minua, kun tavoittelin unelmiani. Kiitos siis ystävyydestä.

Jos jostain olen sinulle erityisen kiitollinen, niin yhdessä itkemisestä. Esimerkiksi kun kävelimme metsässä ja puhuimme erosta. Oli pakko pysähtyä, halata, itkeä ja hengittää. Se auttoi oikeasti, että sai puhua ja itkeä yhdessä. Se oli kaunista, koskettavaa, herkkää, aitoa ja kannattelevaa. Sai jakaa vaikean päätöksen tunnekuohut sen osapuolen kanssa, joka ymmärsi kipukohdat kaikkein parhaiten.

On hienoa tietää, että tuolla jossain on joku, joka on kulkenut vierelläni kahdeksan vuotta, tietää aivan kaikki heikkouteni, tuntee vahvuuteni ja avioerosta huolimatta on ylpeä minusta ja saavutuksistani.

Ja erityisesti siitä, miten erosimme, en kadu mitään. Kiitos, että myös sinä teit tässä oman osuutesi hienosti. Me kumpikin sitouduimme omalta osaltamme sopuisaan eroon, vaikka kumpikin olisi ihan hyvin voinut eropäätöksen jälkeisissä tunnemyrskyssä valita helpon tien ja alkaa pettyneenä katkerasti syytellä toista ties mistä pikkuasiasta. Mutta me lupasimme toisillemme sopuisan eron ja hoidimme eron niin hyvin, että kuukausi avioeromme voimaan astumisen jälkeen olimme sivistyneesti hymyillen alttarilla kaasona ja bestmanina. Kuukausi virallisesta erosta ja jälleen yhdessä alttarilla! Se ei ihan kaikilta onnistuisi, mutta me saimme sen onnistumaan. Siksi en kadu mitään.

Lämmin kiitos myös siitä, että olet tukenut minun kirjoittamistani. Kun lähetin sinulle luettavaksi postauksen, jossa käsittelin eromme syitä, vastasit minulle ”Oon ylpeä susta, että oot lähteny niin kovasti toteuttamaan itseäsi.” Se, että olet pitänyt kirjoittamistani tärkeänä on hienoa, koska blogini tekstit ovat myös pala sinun tarinaasi – siksi arvostan tukeasi. Minä olen vastavuoroisesti ylpeä siitä, jollaiseksi sinä olet kasvanut. Ja sinä päivänä kun kuulen uutisen, että olet tehnyt työssäsi jonkun maailmaa mullistavan läpimurtokeksinnön, nostan maljan kunniaksesi. Ja minä tiedän, että sinä tekisit minun saavutuksilleni samoin.

Näin on nyt hyvä. Kaikki on yhdessä puhuttu halki ja kaikki on molemmin puolin annettu anteeksi. Olen huomannut, että meistä kumpikin voi paremmin näin. Ja siksi toivonkin, että missä ikinä sitten kuljetkaan, elämäsi on täynnä rakkautta, menestystä ja onnea.

”Kiitos kaikesta! No regrets!”

-Tiina