Avioero osa 8: Miksi erosimme?

Olimme olleet siivoamassa vanhan asuntomme luovutuskuntoon ja käyneet prismassa ruokaostoksilla. Kun pääsimme uuden osoitteeni pihaan, hän ajoi aivan ulko-oven eteen, pysähtyi, laittoi käsijarrun. Katsoimme toisiamme oikein tietämättä, miten näin lopullisessa hetkessä tulisi toimia. Mitkä ovat ne oikeat sanat, jotka on sanottava toiselle. Tavallaan ne viimeiset hyvästit, jotka olimme sanoneet toisillemme jo monet kerrat. Teimmepä tai sanoimmepa mitä hyvänsä, emme saisi niitä koskaan takaisin, eikä koskaan enää olisi parempaa hetkeä sanoa sitä, kuin nyt.

Hän tarkoitti mitä sanoi, kun hän kiitti minua yhdessä kuljetuista vuosista, niistä, joina olimme yhdessä kasvaneet aikuisiksi. Minun henkeni kirjaimellisesti salpaantui, kun koko kehoni otti tunnekuohun sanottujen sanojen myötä vastaan. Annoin surun tulla, se valtasi keuhkoni. Me molemmat itkimme. Minä siksi, koska sydämeni oli särkynyt, hän siksi, koska tiesi särkeneensä sen.

Näin tuskan hänen silmissään, kun hän pyysi anteeksi kaikkea kärsimystä, jota oli aiheuttanut. Painoin pääni ja nyökkäsin, toisen ja kolmannen kerran. En pystynyt puhumaan kyyneltulvaltani. Tiesin, ettei hänellä ollut sanoja, joilla korvata kaikki se sieluni kipu, jota olin vuosien saatossa kantanut. Näin sen avuttomuuden, joka hänellä oli. Tiesin, että jos hän voisi ottaa kaiken sen pois yltäni tai olisi voinut mennä ajassa takaisin ja perua kaiken, hän olisi tehnyt sen. Minä olin hänelle rakas ihminen, jota hän ei olisi koskaan halunnut satuttaa niin kuin oli satuttanut sinä päivänä, kun oli vienyt minut vihille. Me olimme olleet niin nuoria, kun olimme sanoneet tahdon. Hänkin, vaikka olikin ennen häitä ymmärtänyt, ettei tahtonut, mutta ei enää uskaltanut perua. Minä olin tunnistanut, että jokin oli vinossa, mutta keskusteluista huolimatta en ollut osannut vetää niiden välille viivaa, että tästä oli kyse. Selitin asiat itselleni parhain päin, sillä minulla ei ollut elämänkokemusta, jolla olisin käsitellyt aavistustani. Kaikki ne vuodet minä olin läheinen ja rakas ihminen, parhaimmillaan olimme tukea antavat ystävät ja sopusointuiset kumppanit toisillemme, mutta minä en ollut nainen, jota hän olisi vaimona rakastanut. Ja siinä hetkessä, siinä autossa se sattui, kovempaa kuin halusin myöntää. Pärjäämisen pato murtui, kaikki vyöryi jälleen ylitseni. Minä en koskaan ollut riittänyt.

8.2

Hän nosti ostokset automme – tai siis hänen autonsa – takakontista ja saattoi ovelle. Hymyilin, ja minä menin sisään, vedin oven kiinni takanani, laitoin ostokset jääkaappiin ja suuntasin makuuhuoneeseeni pahvilaatikoiden keskellä lattialla olevalle patjalleni. Avasin Gigantin verkkosivut ja aloin tappelemaan pesukoneen oston kanssa. Soitin hänelle, kysyin neuvoa, kiitin. Puolen tunnin kuluttua hän soitti: ”Hei niin, ostitko sä sen?” Tuo puhelu oli juuri sitä, mitä siihen hetkeen olin kaivannut. Vielä viimeinen huolenpito niin kauhean viikonlopun päätteeksi. Viimeiset neuvot, jotta pystyisin aloittamaan oman elämäni uudessa kodissani mahdollisimman hyvin. Hänen äänensä täynnä tuttua huolenpitoa ja silti välillämme oli jotakin vierasta, jonka oli annettava tulla ja etäännyttää meidät. Puhelu loppui helpotuksen kyyneliin ja hymyyn, jonka hän pystyi kuulla, mutta ei enää nähdä.

Tiedän, etten minäkään ole täydellinen kumppani. On minussakin omat puutteeni, omat vikani ja omat ärsyttävät tapani. Onnistuin ihan itse ajamaan hänet hermojen menettämisen reunan yli lukuisia kertoja, siihen ei muilta apua tarvittu, vaikka hänellä onkin pitkä pinna. Olen siis aivan yhtä kuolevainen kuin kuka tahansa muu. Tällä postauksella minulla ei ole mitään mielenkiintoa nostaa itseäni jalustalle, tehdä itsestäni pyhimystä, marttyyriä tai haavoittunutta enkeliä, joka meni naimisiin pirun kanssa. Koska eihän se niin mennyt. Meillä molemmilla oli ärsyttäviä piirteitä ja rosoisia reunoja jotka hioutuivat vuosien aikana. Aivan yhtälailla kumpikin menetti hermonsa toiseen silloin tällöin ja jouduimme pyytämään anteeksi. Mutta luottamuksen lisäksi se oli meidän vahvuutemme: Anteeksi antaminen.

Mieheni ei koskaan ollut minulle uskoton. Molemmilla oli joskus ollut joku kevyt ihastus, mutta kumpikaan meistä ei koskaan olisi voinut elää itsensä kanssa, jos olisi lähtenyt jonkun toisen kanssa leikkimään tulella. Itseasiassa tässä meillä oli lyhyet tilivälit, me kerroimme toisillemme, jos joku ulkopuolinen oli saanut kiinnostuksen heräämään. Emme tuominneet toista, totesimme, että ”se tarkoittaa sitä, että olet edelleen ihminen ja hyvä kun kerroit”. Pystyimme luottamaan toiseen sokeasti.

Mutta minun on oltava rehellinen, harkinta-aikana minä toisinaan toivoin, että hän olisi pettänyt. Silloin minulla olisi ollut oikeus vihata häntä. Silloin minä olisin sallinut itselleni luvan olla katkera. Mutta en minä voinut, sillä jokaisen kivuliaan muiston käsittelyn jälkeen minä näin vain sen rikkinäisen pojan, jonka olin löytänyt, jota olin rakastanut ja joka oli ”tajunnut liian myöhään” kosineensa väärää tyttöä. Me olimme molemmat olosuhteidemme uhreja ja vankeja, enkä minä koskaan onnistunut unohtamaan sitä. Säälin meitä molempia ihan yhtä paljon. Avioliitossa ollessamme kumpikin meistä oli olemassa, mutta ei elänyt. Molemminpuolinen anteeksianto oli aina ollut meidän vahvuutemme ja siihen sitouduimme nytkin. Anteeksiantoon ja sopuisuuteen. Ja jokaisen kivuliaan muiston käsittelyn jälkeen sydämeni oli täynnä vilpitöntä anteeksiantoa. Hän oli yrittänyt.

Joulukuussa 2019 tapasimme lounaalla, sillä hän oli löytänyt tavaroidensa joukosta minun korun, jonka halusin takaisin. Juttelimme, nauroimme ja vaihdoimme kuulumisia ilman minkäänlaista katkeruutta. Meidän oli molempien hyvä olla. Hän oli parisuhteessa, minä vielä sinkku. Vastapäätä minua istui maailman tutuin ihminen, jonka kanssa kuulumisten vaihtaminen oli hauskaa ja vaivatonta. Ei katkeruutta, ainoastaan ystävyyttä.

Olimme onnistuneet eromme suurimmassa tavoitteessamme: me halusimme antaa toisillemme mahdollisuuden onnellisen elämän.

-Tiina

Teksti on julkaistu toisen osapuolen luvalla ja täydellä hyväksynnällä. Tämän tekstin tarkoitus on osoittaa, että usein on vaikeaa nähdä, mitä pinnan alla on. Kumpikaan osapuoli ei ole syyllinen, vaan alkuperäiset asetelmat toivat eteen haasteita, joita emme vuosien jälkeenkään pystyneet ylittämään.