Astiat puoliksi ja kynttilän jalat mulle

Kuva: Jed Owen

Kööpenhaminassa se alkoi

Istuimme joulukuussa 2017 Kööpenhaminalaisessa kahvilassa ikkunaorrella. Hänellä oli kädessään kuppi hyväntuoksuista kahvia, minulla oli edessäni tujakan inkiväärishotin kulautus. Olin juuri ollut kuumeessa ja ensimmäinen päivä vähän parempana. Päätin lisätä vastustuskykyä ja häätää pöpöt pois pahanmakuisella inkiväärin makuisella vitamiinipommilla. Kuitenkin minua puistatti jo pelkkä ajatus karvaan litkun kippaamisesta alas. Tuijotin eteeni turtana. Se olisi vain tehtävä.

Tilanne oli sinänsä tragikoominen, että tosiaan istuin siinä Kööpenhaminalaisessa idyllisessä kahvilassa jämäpaikoilla ei-niin-idyllisellä orrella, jonka tuoli oli epämukava, edessä oli karvas makuelämys ja vieressäni oli paras ystäväni, uudelta nimikkeeltään uunituore exäni. Edelleen toinen puolikkaani ja silti kuitenkin täysin vieras ja irrallinen. Päätös erosta oli tehty edellispäivänä ennen reissuun lähtöä. Olisi juotava katkera kalkki ja laitettava avioeron rattaat pyörimään, kun saapuisimme takaisin kotiin. Kotiin, joka pitäisi myydä pois. Alta vuoden vanha ostos. Se kirpaisi. Minä en ollut koskaan halunnut ostaa asuntoa, olin hänen toiveeseen kuitenkin suostunut. Ärsytys alkoi kohota, joten join inkiväärishotin, värähdin ja irvistelin. Hetken kuluttua huokaisin:

”Sitä tavaroiden ja huonekkalujen jakamista en muuten odota yhtään innolla. I repeat. I am not looking forward to that!!”
”Joo, en mäkään,” hän kuiskaa.
”Sovitaanko sittenkin, ettei mietitä sitä nyt?” kadun, että edes otin puheeksi.
”Sovitaan. Paitsi.. Saisinko sanoa, että mä tahtoisin sen sohvan..” hän tietää, ettei voi vaatia, sova oli kallis..
”Joo, se on ehdottomasti sun, ku sä sen just niin kovasti halusitkin.. Kirjahyllyt on varmaan mun?”
”Joo, mitäpä mä niillä. Ne on sun aarteet.”
”Mä kyl sit haluaisin nojatuolit myös..”
”Saat! Mä oon aina vihannu niitä!”… Oh! This was new info!
Tipautan silmät päästäni ja suuni loksahtaa lattian läpi Kiinaan. Kuinka ivallista, että opin tänään hänestä uutta. Exälläni on aina ollut tarkka sisustussilmä, eikä hän koskaan hyväksynyt kotiimme ihan mitä tahansa. Yllätyin kovasti, että hän oli antanut ostaa minulle lukunojatuolin, jota vihasi ja vieläpä peräti toisen samanmoisen! Nauroimme yhdessä ja jaoimme loputkin huonekalut. Oli kohtalon ivaa, että siinä idyllisessä kahvilassa keskustelimme huonekalujen jaosta niin, kuin olisimme suunnitelleet mansikkakakun leipomista. Ympärillä oleville taisimme näyttää väsyneeltä turistipariskunnalta, jolla on asiat hyvin.

Käyttötavarat jakoon

No, me siis exän kanssa silloin päätettiin, että ”jos kerta erotaan, niin tehdään se hyvässä hengessä”. Tunnustettiin, että turha siinä tilanteessa oli kummallekkaan alkaa kiukuttelemaan sen vuoksi, että onnellinen tulevaisuus tippui jalkojemme juureen sirpaleiksi ja se oli molemmille uutta, pelottavaa ja vähän kipeääkin. Molemmat tiesimme, että ero oli ainoa oikea vaihtoehto, vaikka kyllä se kumpaankin koski. Oltiin me jo puhuttu siitä kuukausi tolkulla ja kumpikin olimme jo olleet sen kannalla. Kiitos Ex, että sitouduit kanssani sopuisaan eroon. Arvostan sitä edelleen!

Minun on pakko sanoa teille lukijat, että huonekalujen osalta jako tapahtui todella loogisesti. Minä sain minun kirjahyllyni, hän sai rakkaan sohvansa. Ei olisi ollut järkevää lähteä kinastelemaan vain toisen kiusaksi kaikesta. Se mikä tosiaan oli hankalaa, on jakaa itsesään selvyydet. Kaikkea kun ei ole tuplana. Olen pariin otteeseen etsinyt keittiövaakaa uudessa kodissani raivoisasti, kunnes minun on ollut pakko todeta, että se taisi mennä hänelle. Elin jopa reilut puolitoistavuotta silitysraudatta, koska peijooni vieköön sen ostaminen oli hankala muistaa. Lautaset menivät puoliksi. Menin tyhmyyksissäni antamaan paremman juustohöylän hänelle. Se ärsyttää minua vieläkin. Sen sijaan tunnen aina hienoisen pistoksen siitä, että minä vaadin kynttilän jalat itselleni. (Sori Ex! En kyllä niistä ole luopumassa, mutta sori silti!)

Tavaroiden jakaminen oli samaan aikaan yllättävän kivuliasta, vaikka se kävikin helposti. Tarkoitan siis sitä, että vaikka me pystyimme jakamaan tavarat kinastelematta ja huutamatta, teki kipeää todeta, että joitankin yhdessä hankkimiamme tavaroita minulla ei enää vain olisi. Olisin tästä lähtien puolikkaan astiaston omistaja. (Kun sitten sain äidiltäni lahjaksi lautasia, itkeä tirautin pari kyyneltä nostaessani lautaset tiskauksen jälkeen astiakaappiini ja siellä oli tuttu määrä lautasia! Minusta tuntui jotenkin kokonaiselta pitkästä aikaa.)

Ehkä se, mitä tällä tekstillä yritän sanoa, on sen, että tavaroiden jako on samaan aikaan helpotus ja surullista. Se nostaa pintaan kiukkua ja solmussa olevia ajatuksia. Muistoja tulee esiin. Pettymykset nostaa päätään. Tavaroiden jako on simppeliä ja silti se on hyvin monimutkaista. Se on myös hyvin konkreettista juuri ennen muuttoa. Siinä myös mitataan sitä, kuinka pitkään pinna kestää ja kuinka paljon hammasta voi purra. Esimerkiksi kun sydän on vereslihalla ja sitten tulee vastaan se vuosia vanha onnittelukorti, jonka täytit kauniilla sanoilla. Silloin voi tuntua siltä, ettei voi olla mitään niin julmaa, kuin juuri se hetki elämäsi käännekohdassa muistuttamassa koko matkasta. Tavarat ovat vain tavaroita, ja silti ne ovat osa sinua, osa teidän yhteisesti elettyä elämää. Osa jotain tuttua ja turvallista juuri ennen tuntematonta. Uhkaava muistutus siitä, että ilman tätäkin on vain nyt jatkossa selvittävä. (Note to self: selvisin itseasassa aika hyvin!)

Ajan myöstä nämä asiat kuitenkin onneksi unohtuvat. Voin kokemuksesta sanoa, että jossakin kohtaa tavarat eivät ole enää teidän tavaroita, vaan sinun. Jossakin kohtaa lakkaat muistamasta, että tavarat olivat yhteisiä. Ne eivät enää muistuta sinua menneestä, ne ovat tuttuja, mutta ne ovat sinun. Erosta selviää ja myös tavaroiden osalta merkitykset ja tunnekokemukset häviävät. :)

-Tiina

Tämän teksti on kirjoitettu vertaistueksi ja toisen osapuolen täydellä hyväksynnällä julkaistu.
Minulla on sellainen katsontakanta elämään, että jos olen oppinut jotain, olen yleensä halunnut vähintään vertaistuen muodossa auttaa muita. Siitä tässä postauksessa on kyse, vertaistuesta sinulle, jota en tunne, mutta jolle ehkä voisin olla elämäsi tiukoimpina hetkinä isosiskona täällä. En tiedä kuinka usein päivitän blogiani jatkossa, mutta jos edes jonkun palan matkaa voisin raskasta kuormaasi kanssasi kantaa…

Jokainen ero on erilainen, mutta niissä on kuitenkin yhteneviä elementtejä. On poismuuttoa ja erilaista tunteiden kirjoja, josta on mielestäni hyvä puhua. Toivottavasti osaisin sanoa sinulle jotain sellaista, mikä kantaa läpi vaikean jaksosi elämässäsi. Muista, että erosta voi selviytyä!