Kasvoja kirja-alalta #2:  Arno Kotro

kotro

Ilta-Sanomissa on jälleen kolumni, jota lukiessa kiljahtelen riemuissani. Se napakasti laukoo monia ajatuksia, joita en kyllä ikinä olisi osannut paremmin sanoa. Tekstin luettuani aivoni sanovat aamen. Arno Kotro on taas kirjoittanut oivallisen tujakasti nykylukiosta ja siihen kaavailluista uudistuksista. Lukion filosofian ja psykologian opettajana hänellä on myös parempi näppituntuma, jolloin osumatarkkuus viiltävälle sanailulle on 100/100.  (Jos haluat myös tutustua hänen kolumneihinsa, aloita näistä: digivouhotuksesta ja abessiivikouluista, äläkä unohda Kotron omaa blogia.)

“Mutta kuka on tämä Kotro, joka uskaltaa kirjoittaa suomalaisten ylpeydenaiheesta, lukiosta, tuolla tavoin? Kuka on hän, jota kirjailijaksikin tituleerataan, mutta joka pitää itseään ensisijaisesti opettajana?” Loistava kysymys. Ehkäpä haastattelu antaa eväitä vastaamiseen:

Arno Kotro – Mistä tänne on tultu?

Arno Kotro tuli suomalaisten tietoisuuteen 2003 julkaistulla runollisella proosallaan, jossa parisuhde ajautuu niin pahasti karille, ettei edes pelastusveneessä ole tilaa heille molemmille. ”Sanovat sitä rakkaudeksi” pohjautui kirjoittajan omiin kokemuksiin, ja varmasti siksi se olikin niin riipivän tunteikas. Esikoiskirja sinkosi Arnon mediamyllytyksen keskipisteeksi, kun taas esikoisen toinen puoli ”Musta morsian” sai murskaavat arviot. Tämä ei kuitenkaan miestä kokonaan lannistanut, vaan kirjoittaminen on edelleenkin maistunut. Viime aikoina polttavina puheenaiheina ovat lukemisen romahtaminen ja kouluissa tapahtuva uudistus, joista voi lukea joko IS:n kolumneista tai blogista.

Jos tässä somehälyssä ja hektisyyden kierteessä pysähtyy oikeasti lukemaan, mitä Kotro on kirjoittanut, sokeakin näkee, että Kotrolla on ihan hillittömän hauskaa kirjoittaessaan, sillä niin teräviä tikareita viuhuu pointti toisensa jälkeen. Kysyessäni kirjoittamisesta nauttimisesta ja tyylilajista Arno myöntää, ettei hän enää pelkää, mitä joku teksteistä ajattelee, ja siksi hän kirjoittaa sitä, mitä on sanottavana.

“Varmasti jokaisella olisi ihan tarpeeksi syytä ryhtyä todella katkeraksi.”

Haastattelua varten lueskelin uudelleen Arnon tekstejä, ja olin havaitsevinani yhdistävän teeman, joka paistoi rivien välistä: toisista ihmisistä välittäminen. Arno ei kirjoita pisteliäitä tekstejään pönkittääkseen itseään, vaan koska on löytänyt jonkun epäkohdan, jonka korjaaminen parantaisi monen elämää.

Tässä länsimaisessa minäminä -kulttuurissa samanaikaisesti hämmennyin ja ilahduin löydöksestäni. Kuinka on mahdollista, että kirjailija, joka on saavuttanut niin mielettömän mediahuomion, josta monet kirjailijat vain uneksivat, ja juontanut telkkarissakin, ei ole juuttunut omaan napaansa, vaan katse on muissa?

“Varmasti jokaisella olisi ihan tarpeeksi syytä ryhtyä todella katkeraksi.” Katkeroitumisen sijaan vuonna 2005 Arno valitsi toisin. Raitistuminen ja perheen perustaminen olivat isossa roolissa kokonaisvaltaisessa elämänmuutoksessa. Raitistuminen vaati nöyryyttä, jolloin katkeruus ja egosentrisyys eivät enää mahtuneet kuvioihin.

”Mä sain hirveen vähällä valtavan nosteen. Vain yksi kirja, jossa oli vieläpä vähänlaisesti tekstiä, sai valtavan mediahuomion. Nyt se tuntuu joltain unelta, joka tapahtui jollekin toiselle, se oli niin outoa”, muistelee Arno.

Arno – Opettaja: ”Ennen ei ollut paremmin”

Arno puhuu huolestuneena yhteiskunnan muutoksista ja myöntää, että jatkuva somettaminen ja sen seuraukset sekä jatkuvat koulumaailman itsetarkoitukselliset uudistukset mietityttävät, mutta samalla hän alleviivaa, että ennen ei ollut paremmin.

”En kaipaa mitään vanhoja hyviä aikoja, koska sellaisia ei ollutkaan. Enimmäkseen kaikki on nykyään paremmin kuin koskaan, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki uusi olisi automaattisesti hyvää, ja että koulujen tulisi implementoida se heti.”

”Kirjat ovat ajattelun slow foodia, ja netti on pikaruokaa. Molempia tietty tarvitaan.”

Kotro kavahtaa ajatusta, että jokin olisi hyvää, koska se on tätä päivää. Se, miksi nykykoulu on parempi kuin 20-30 vuotta sitten, johtuu hänen mielestään siitä, että opiskelu on paljon keskustelevampaa kuin ennen. Nuoret tarvitsevat aikuisia ihmisiä, jotka innostavat oppimaan. Vallitettavasti koulumaailmassa on menossa uudisus, jossa kaikki vanha halutaan heittää roskikseen, ja tilalle tuodaan uusia innovaatioita, ihan vaan koska nyt näin pitää tehdä. Oppilaiden pitäisi opiskella ilman kirjoja ja vain keskittyä digiin. Nuoret eivät itsekään oikein tätä muutosta halua, ja samalla on myös nähtävissä jatkuvan päätetyöskentelyn tuloksia: oppilaat eivät millään tahdo jaksaa lukea pidempiä tekstikatkelmia.

”Realiaineissa on törmätty siihen, että vähänkin pidemmät tekstit uuvuttavat. Nettisälä ja verkkopoukkoilu lisää lyhytjänteisyyttä, jolloin pitkä teksti on tuskaa. Kirjat ovat ajattelun slow foodia, ja netti on pikaruokaa. Molempia tietty tarvitaan,” filosofoi Kotro.

”Lopetetaan höpötys, että kirjoista on päästävä eroon. Kaikenlainen kirjoista luopuminen on rikospoliisin asia,” virnistää Kotro. ”Kouluissa pitää vaatia pitkienkin tekstien lukemista. Se kaavailtu muutos äidinkielen esseekokeen pois jännistä on huono, sillä kyse on ajattelun taidoista.” Tällä hän viittaa ajatukseen, että kirjoittamalla jäsentelemme ajatuksiamme ja mikäli edes kirjoituksissa ei vaadita esseetä, ei ole enää syytä, miksi äidinkielentunneilla harjoiteltaisiin esseiden kirjoittamista.

Arno – Nuorten puolella

Vaikka tällä hetkellä onkin nähtävissä huolestuttavia merkkejä nuorten luku- ja kirjoitustaidon romahtamisessa, Arno ei lakkaa hämmästelemästä nykynuorison kykyjä: ”Opettajana minulla on mahtava ikkuna tulevaan. Nuoret ovat esimerkiksi todella kielitaitoisia. Nuoret huolehtivat itsestään ja ovat vastuullisia. Paljon fiksumpaa porukkaa nuoret ovat nykyään kuin mitä me aikanaan oltiin. Tai ainakin minä olin. Toisaalta on jännä kuinka konservatiivisia ja keskiluokkaisiakin monet nuoret ovat. Välillä tuntuu, että nuoret ovat keskiluokkaisempia kuin kaltaiseni keski-ikäinen perheenisä.”

Eniten kuitenkin opettaja pelkää nuorison polarisoitumista. “Että on se hyvinvoiva nuoriso, joka harrastaa ja voi paremmin kuin kukaan koskaan ennen. Se, joka huolehtii itsestään ja opiskelee kunnolla. Mutta kuilun vastapuolella on kärrystäputoajien joukko, joka putoaa pahemmin kuin koskaan ennen. “

Arno – Lukija

”Pehmeäkantinen kirja on mun juttu. Ja nimenomaan printtikirja. E-kirjoista ei samalla tavalla näe, miten pitkällä on menossa. Mulle kirjan haju ja sivujen värikin ovat tärkeitä. Kirja on sielukas esine, johon liittyy muisto missä tilanteessa sitä on luettu. Ja voihan siinä olla signeerauskin.”

Kirjamaku on aina ollut laaja, ja se on muuttunut eri elämänvaiheissa. Hyvänä esimerkkinä dekkarit, joita Arno ei tällä hetkellä kovinkaan paljoa lue -paitsi Antti Tuomainen on poikkeus, jota tulee luettua. Arno toteaa kiintyvänsä kirjailijoihin ja mielellään lukee esimerkiksi Anja Snellmannin, Pirkko Saision tai Juha Itkosen tuotantoa. Sen sijaan selfhelp, johtamisoppaat ja laihdutuskirjat saavat ottamaan askeleita takavasemmalle. Kirjansa Arno mieluiten hankkii divaareista, koska divareista, koska niissä on edelleen läsnä sellainen kirjallinen tunnelma ja rauhallisuus, jota hän kirjoja ostaessa kaipaa.

”Pehmeäkantinen kirja on mun juttu. Ja nimenomaan printtikirja.”

Arno – Rooliminä

Vaikka Arno Kotro löikin läpi ”Sanovat sitä rakkaudeksi” –teoksellaan, jota voi luonnehtia proosarunoksi tai aforistiseksi proosaksi, hän kuitenkin mieltää itsensä ennen kaikkea joko opettajaksi, kolumnistiksi tai blogitekstien kirjoittajaksi.  Arno ei ole koskaan kokenut itseään varsinaisesti runopojaksi, mistä kertoo se, ettei runokirjoa ole viimeaikoina syntynyt.

Tästä huolimatta, Arno päätti vielä yhden kerran ryhtyä runoilijaksi, tai oikeammin laululyyrikoksi. Syy tähän löytyy rakkaasta vaimosta, jolle Arno halusi syntymäpäivän kunniaksi lahjoittaa jotain merkityksellistä. Timantit ehkä ovat ikuisia, mutta niin ovat laulutkin. Tämän laulun, johon on kauniisti istutettu useita välähdyksiä elämästä, voi kuunnella täältä.

Suosittelen tutustumaan Kotron tuotantoon. Kurkkaathan ainakin hänen esikoisensa ”Savovat sitä rakkaudeksi” sekä tietenkin hurmaavan uutukaisensa “Elämän A ja Ö”, jonka hän on kirjoittanut Jenni Pääskysaaren kanssa.

-Tiina